Luonnoksia

Pari luonnosta omakuvaksi. Jälkimmäinen on otettu eilen Ars Nova -museossa. En usko, että tulen tänä vuonna menemään kovinkaan syvälle siinä, kuinka voisin tuottaa omakuvia valokuvaamalla asioita, jotka eivät ole omat kasvoni, mutta joitain hetkellisiä ajatuksia – luonnostelmia – on mitä luultavammin luvassa myös jatkossa. Tuo valokuva liikkuu sinällään tuntemattomilla vesillä, etten ole missään vaiheessa tehnyt päätöstä siitä, saanko ottaa pääni ulkopuolisesta ruumiistani kuvia. Siis näköjään saan, ellen toisin päätä, mutta jollain tavalla suhtaudun tuohon epäillen. Kyse on pitkälti samasta asiasta kuin siinä, etten ole näiden kuluneiden kohta kahden kuukauden aikana antanut itselleni lupaa katsoa heijastavista pinnoista, istuvatko vaatteeni miten. Periaatteessahan pystyn siinä rajaamaan kasvoni pois eikä ongelmaa täten pitäisi olla, mutta kenties aivoissani on edelleen mukana tämän koko projektin lähtöajatus eli että en näe itseäni vuoteen. Vaikka “itseni” on vaihtunut jo ajat sitten “kasvoihini”, on noiden kahden välillä oleva välimatka vielä osin kulkematta.

Ensimmäinen kuvista on otettu viikko sitten, kun huomasin kirkkaan auringonpaisteen luovan seinään tarkkarajaisen varjon minusta. Varjon ulottuvuuksiin palaan ehkä myöhemmin, mutta tähän hetkeen tokaisen vain, että kyse on asiasta, joka ei ollut aiemmin tullut mieleenikään omakuvaproggikseen liittyen. Havainto oli jokseenkin virkistävän jännittävä, sillä siinä missä olen kaivannut hiuksieni näkemistä, mutta en voi niitä katsoa peilistä enkä kuvista, koska koen niiden olevan olennainen osa sitä kokonaisuutta, johon kasvoni kuuluvat, en näe mitään estettä katsoa varjoani, ja kun valo on niin kirkas kuin aurinko viime alkuviikosta oli, saatoin hetken aikaa kokea, että minä lähes oikeasti voin nähdä hiukseni ja myös muun pääni siten, että sillä on merkitystä.

Tieteellisen ajattelun tarkkuudelta kehnossa gradussani käsittelin kosketusta ja ruumista, ja ainakin impliseettisesti (en muista, kirjoitinko asian julki) halusin todistaa, että kaikella, mikä koskettaa, on paino ja ruumis. Koska kyse oli kirjallisuuden opinnäytteestä, tein (lähes) parhaani kohdistaakseni huomioni kirjallisuuteen – kyseisessä tapauksessa runouteen – ja siten muistelen ottaneeni jollain tapaa kantaa tekstin kantamien merkitysten painoon eli vaikuttavuuteen. Kysymys kuului: jos runo koskettaa lukijaa, onko runollakin oltava ruumis (sillä vain ruumis voi koskettaa)? Ja jos on, niin millainen se on? Alla olevan valokuvan hetken tapauksessa seinään painuneen varjon luoma tuntemus oli sen verran vahva, että sitä saattoi pitää joltain kantilta katsottaessa (sic) ruumiillisena. Tarkoittaako se, että kuvassa näkyvästä varjosta tuli hetkeksi aikaa osa minun ruumiistani ja saatoin siten nähdä jotain, mikä on hiukseni, tai osa hiuksiani? Syntyikö jotain, mikä on tämän projektin suhteen kielletyn ja sallitun välimaastossa? Kuten usein gradussanikin, on oma vastaukseni: “En tiedä”, ja kun tämän blogin kohdalla kyse ei ole tieteellisestä tutkimuksesta, vastaus kelpaa minulle oikein mainiosti.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s